Pasi Pehkonen: maalauksia Heikki Iso-Ahola: ääniä
Särkilahti Blå, Pieni Sali 16.06.-07.07.2024
”En pidä teosten selittämistä tarpeellisena. Niiden täytyy perustella olemassaolonsa ilman tekijän jaarituksia. Teen nyt asiassa poikkeuksen, koska haluan käyttää tämän ainutlaatuisen tilaisuuden. Kenenkään ei ole pakko tätä esittelyä lukea ja ensisijaisesti suosittelen keskittymään näyttelyyn aistit avoimina. Lukuharrastuksia varten on olemassa laadukasta kirjallisuutta ja journalismia. Palatkaa tekstiin jälkikäteen, jos jokin jää askarruttamaan ja mielenkiintoa riittää.”
Pasi P
Tyhjyyden ylistys
”Aaltojen välissä” 2021, akryyli
Tämän näyttelyn lähtökohtia ja mahdollistajia ovat tyhjyys ja sen kokeminen. COVID19- pandemia tyhjensi työkalenterini vuosilta 2020-21. Tyhjyys elämässäni alkoi vaatia täyttämistä jollain toiminnalla ja sen tuloksena syntyi maalauksia, joista suurin osa on tässä näyttelyssä esillä. En pidä kaikista näyttelyni töistä varauksettomasti, hyvä jos lainkaan. Päivästä riippuen toisinaan suorastaan vihaan niitä. Ne palauttavat mieleeni muiston pandemian ajasta, joka oli henkisesti ja fyysisesti rankka koettelemus niin yksilön kuin koko sivilisaationkin tasolla. Nämä maalaukset ovat silti parasta mitä itselleni siitä ajasta jäi. Jälkikäteen tarkasteltuna ne eivät näytä niin synkiltä kuin saattaisin olettaa.
Tyhjyys herättää helposti negatiivisen mielikuvan. Se kuvastaa sisällyksettömyyttä tai merkityksettömyyttä, jotka koetaan yleisesti ahdistavina. Ahdistusta herättävät myös tyhjä pankkitili, kalenteri tai jääkaappi. Toisaalta tyhjää tilaa pidetään arvokkaana ja tavoiteltavana, jos kyseessä on avara maisema tai rakennuksen seinät, lattia ja katto ovat etäällä toisistaan. Tyhjää mieltä tavoitellaan moninaisin keinoin, kuten urheilemalla tai matkustamalla kaukaisiin kohteisiin. Tyhjän mielen saavuttanut henkilö voi kokea olevansa valaistunut ja yhtyä maailmankaikkeuden äärettömyyteen. Tyhjä maalauspohja puolestaan vaatii tekijää täyttämään pintansa merkityksellisellä tavalla, jolle on ääretön määrä ratkaisuja ja valintoja. Niiden pohtiminen on osa taiteilijan työtä ja aiheuttaa toisinaan suurta päänvaivaa.
Kuinka tähän pisteeseen on tultu?
Äitini, Kyllikki Pehkonen (1941-2022) oli valtion virkanaisen päivätyön ohella sekä eläkepäivinään aktiivinen taidemaalari ja hän johdatti minut lajin pariin jo pikkulapsena.
”Tie Tammiahoon” (1969), öljy
Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoisani on se elämys, kun sain maalata äidin öljyväreillä noin nelivuotiaana (vuonna -69?).
Kyseinen työ on tätini seinällä Kajaanissa ja se on mielestäni edelleen ylivoimaisesti paras maalaukseni, jonka tekemisen ja onnistumisen riemu oli unohtumaton kokemus. Se nosti oman ”rimani” harmillisen korkealle ja sen ylittäminen on tuntunut ylivoimaiselta. Jossain vaiheessa se täytyi unohtaa ja pyrkiä eteenpäin. Tätä näyttelyä maalatessani olen yrittänyt tavoitella samaa mielentilaa ja työtapaa kuin muistin kokeneeni maalatessani viisivuotiaana. Sen saavuttaminen oli lähellä mutta aika oli valitettavasti tehnyt tehtävänsä. Ehkä oli hyvä olla taantumatta kaikin puolin viisivuotiaan tasolle. Saatoin edelleen tuntea leikkisää kokeilumieltä ja suoranaista innostusta maalaillessani..
Maalausprojekti osui samaan aikaan, kun äitini muistisairaus eteni nopeasti ja vääjäämättä. Saatoimme keskustella maalaamisesta pitkiäkin aikoja melko normaalisti vaikka äitini ei enää aina kyennyt hahmottamaan aikaa tai paikkaa, jossa oli. Maalaaminen oli säilynyt hänen muistissaan kirkkaana kuin laulujen sanat. Maalaamisen kautta tein ennakkosurutyötäni ja koetin eläytyä äidin maailmaan. Kyllikki piti eläessään useita näyttelyjä ja kiitollisena omistan Yhtä tyhjän kanssa -näyttelyni hänen muistolleen.
”Elävä malli”, 1989 akryyli
Maalaaminen ja piirtäminen olivat nuoruuteni intohimoinen harrastus monenlaisen muun temmeltämisen ohella. Yläasteikäisenä kävin Kajaanin kuvataidekoulua ja koulutunneilla oppikirjojen marginaalit täyttyivät piirustuksista. Jossain vaiheessa haaveilin jopa taidemaalarin ammatista. Kiinnostustani ei himmentänyt edes naapurissamme asuneen taidemaalarin traaginen itsemurha. Olin kiinnostunut myös lavastajan, graafisen suunnittelijan tai arkkitehdin työstä. Osallistuin koulujen pääsykokeisiin heikolla menestyksellä mutta vuonna 1986 pääsin onnekkaasti opiskelemaan Helsinkiin, juuri toimintaansa aloittavalle Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelun laitokselle. Uskoakseni kuvataideharrastus katsottiin edukseni opiskelijavalinnassa. Taiteen perusopetukseen kuului piirtämistä ja maalausta ja ulkomaanharjoittelujaksolla, syksyllä vuonna 1989, Amsterdamissa, kävin maalaamassa Gerrit Rietveld Academiessa. Siltä ajanjaksolta sain yhden työn näytteille Kajaanin Kuvataiteilijoiden yhteisnäyttelyyn vuonna 1990. Sen jälkeen maalaaminen jäi elämässäni taka-alalle ja unohtui lähes täysin.
On ollut oikein mielenkiintoista ja antoisaa tehdä työtä valaistuksen ja esittävien taiteiden työryhmien parissa. Valotyöhön liittyy olennaisesti kolmiulotteinen tila-aikaelementti sekä ryhmätyöskentely eri taidealojen ammattilaisten kanssa. Ajan mittaan aloin kuitenkin välillä kaipailla maalaamista ja omaehtoista tekemistä. Siihen ei tuntunut milloinkaan löytyvän aikaa tai energiaa ja aloittamisen kynnys kohosi vähintäänkin matalan vuoren korkuiseksi.
Koronapandemian aika tarjosi otollisen tilaisuuden ajatuksen toteuttamiseen ja sain Tarja Jakunahon ylläpitämästä Koronakuvat Facebook- ryhmästä (nyk. Koronasta Kiovaan) vahvan alkusysäyksen. Ryhmän aktiivisina aikoina piirtelimme tai maalasimme lähes päivittäin ja lähettelimme kuvia ryhmäläisten arvioitaviksi. Yhteisöllinen toiminta toi eristyksen aikana tervetullutta vaihtelua elämääni ja samalla palasin vaivihkaa vanhan taideharrastukseni pariin.
Glims & Gloms Tanssiteatteri: ”Antti Puuhaara” kor. Tuomo Railo, kuvassa Kaisa Niemi
Vuoden 2020 kesällä otin äitini työhuoneesta, Iisalmesta, löytämäni Louvre-merkkiset akryylivärit mukaani. Loppusysksystä siirsin ”ateljeen” asunnostani taloyhtiön verstashuoneelle ja tartuin toimeen. Olin niihin aikoihin erityisen ihastunut acrylic pouring- tekniikkaan ja aloin tehdä kokeiluja vaihtelevalla menestyksellä. Pääasiassa niiden tuloksena syntyi masentavaa sotkua mutta pian huomasin pystyväni tekemään lähestulkoon kelvollisia maalauksia ja rohkenin niitä jopa verkossa julkaisemaan. Joku kaveri kyseli, kai vitsaillakseen, aionko pitää näyttelyn. Sellaista en ollut miettinyt mutta hullu ajatus jäi pyörimään mieleeni. Pian sattumalta Helsingistä tarjoutui näyttelymahdollisuus ja tein sen tuotannosta myös Avoimen Taideyliopiston Taiteen Tuottamisen ABC-kurssin harjoitustyöni. Valitettavasti kyseinen tila lopetti pian toimintansa ja tilaisuus raukesi. Idea omasta näyttelystä hautautui ansiotöiden ja surullisten perhetapahtumien alle.
YHTÄ TYHJÄN KANSSA -näyttely
Ajatus näyttelyn toteutumisesta oli huuhtoutunut mielestäni, kunnes talvella -24 Tarja Jakunaho tarjosi fb-ryhmässä Särkilahti BLÅ-näyttelytilaa vuokralle. Heikon itsekritiikin häpeilemättömänä hetkenä otin tarjouksen vastaan ja tämä hauska kesäprojekti on sen päätöksen tulos.
Näyttely koostuu akryyliväreillä ja sekatekniikoilla vuosina 2020-21 maalaamistani teoksista. Päätin pragmaattisesti olla maalaamatta mitään sellaista, mistä voin ottaa valokuvan ja halusin tuoda nähtäväksi sen mitä ei ole. Teokset eivät esitä erityisesti mitään mutta niistä voi tunnistaa tahattomasti tai osin tarkoituksella syntyneitä hahmoja, kuten psykologisissa musteläiskätesteissä. Ihmisen katse ja mieli etsivät vaistonvaraisesti tunnistettavia muotoja. Niiden esittäminen maalauksissa tuo mieleen henkilön, ajan, paikan tai tarinan ja olen tietoisesti pyrkinyt niitä välttelemään. En missään nimessä halunnut maalaamalla jäljentää näköhavaintojani vaan tavoitteeni oli kykyjeni puitteissa peittää pintoja itseäni kiinnostavilla abstaktion keinoilla. Muotokieli on käyttämäni tekniikan vuoksi orgaaninen. Olkoon näyttelyn tyylisuunta vaikkapa abstrakti naivismi, jos sitä välttämättä täytyy määritellä.
Maalauksissa on kiiltävä kitch-ulottuvuus, joka on samanaikainen viittaus toritaiteeseen,
populaarikulttuuriin, vanhaan kirkkotaiteeseen tai heraldiikkaan.
Eniten se ilmentää itseironiaani ja sain vaikutteita vierailuillani Roomassa 2018
ja Pietarissa 2019. Toisaalta kiiltävä lakkaus suojaa maalausta ja tekee siitä
helpommin puhdistettavan. Kiilto tuo valaistuksen vaihdellessa tekstuurin
esiin ja saa aikaan omanlaisensamateriaalin tunnun. Valaisijana vihaan
kiiltäviä pintoja mutta teen nyt poikkeuksen, koska voin.
Se on vapauttavaa.
”Politiikkaa” 2021, akryyli
Tyhjyys on ikuisuusongelma, kun en osaa päättää mitä maalaan tai piirrän eikä minulla ole mitään annettavaa kuvataiteelle. Turhautuneena jätin maalaamisen vuosikymmeniksi siirtyessäni toimimaan valon kanssa. Erinäisten elämänvaiheiden jälkeen hyväksyin tyhjyyteni ja aloin ammentaa sisältöä siitä. Ei tyhjyydellä tietenkään voi mitään täyttää ja tässä tapauksessa on kyseessä vain oma tuntemukseni. Käyttämätön maalauspohjakin on ”tyhjä” mutta sillä saattaa olla vahva käsitteellinen sisältö. Voimme helposti ajatella tämän näyttelyn olevan silkkaa roskaa ja yhtä tyhjän kanssa mutta se on siitä huolimatta jollain tasolla merkityksellinen.
Käänteentekevän rohkaiseva kokemus minulle oli Yaoji Kusaman näyttely HAM:issa 2016. Kun joskus yhdeksänkymmentäluvulla yritin maalata ja turhautuneena tuhersin pisteitä ja pilkkuja pinnoille, olinkin ollut tietämättäni Kusaman jäljillä, (kuten varmasti lukemattomat muut.) En suuresti syttynyt tekeleistäni ja jätin asian sikseen. Oli hauskaa ja vapauttavaa nähdä vuosien päästä, miten maailmankuulu taiteilija on päätynyt kehittämään samankaltaista ideaa ja tehnyt siitä oman tavaramerkkinsä.
Y. Kusaman näyttelyssä 2016
Huomasin maalatessa toistavani samankaltaisia asioita kuin valaistuksen kanssa, vaikka kuvittelin tekeväni jotain aivan muuta. Välineistöissä ja työympäristöissä on suuria eroja mutta yhtäläisyyksiä tuli vastaan mm. värien käytössä ja pintojen sommittelussa. Nähtävästi omat visuaaliset pakkomielteet tunkeutuvat toimintaani työtavasta riippumatta. Työryhmissä koen usein ulkopuolisuutta, kun yleensä olen alani ainoa edustaja. Maalatessa voin olla omillani ilman työryhmän vaikutusta mutta en myöskään saa palautetta tai ohjausta mihinkään suuntaan. Esittävissä taiteissa visuaalisuus on monen osatekijän tulos mutta yksittäinen maalaus tai näyttely on oma itsenäinen kokonaisuutensa. Valotyö ”katoaa” kun show loppuu, yleisö poistuu, virrat katkaistaan ja tekniset laitteet puretaan pois. Jää vain muisto jos sitäkään. Maalaukset jäävät varastoon viemään tilaa ja seuraa eettinen dilemma, jos en halua jättää jälkeeni pysyviä jälkiä tai turhaa materiaa.
Työskentelyni näiden maalausten parissa alkoi usein jostain satunnaisesta ideasta, yleensä värivalinnasta, tekniikasta, pohjasta tai sommittelun perusasetelmasta ilman täsmällistä pyrkimystä mihinkään ilman nimeä tai aihetta. Täytyi vain lähteä verstaalle kokeilemaan sillä mielellä, että nyt alkaa tapahtua ja aloittaa työstö jostain epäolennaisesta. Maalaaminen on minulle kokonaisvaltainen tila, joka täyttää ja tyhjentää mielen samanaikaisesti – sekä myös kadotuttaa ajantajun. Tarvitsen runsaasti kiireetöntä aikaa voidakseni aloittaa työskentelyn. Ilman koronapandemian avaamaa aikaikkunaa tämä näyttely ei olisi koskaan toteutunut.
Näyttelyn työt ovat pienikokoisia, koska sellaisia on pienissä tiloissa helpompi käsitellä ja varastoida. Pieniä maalauksia on myös mahdollista asettaa esille tavanomaisissa asuinoloissa. En tuntenut tarvetta kookkaiden töiden maalaamiseen, kun tarkoitukseni ei ole täyttää suuria taidemuseoita tai julkisia tiloja.
Töissä käyttämäni acrylic pouring-tekniikka tarjoaa suuret mahdollisuudet sattumalle ja lopputulos on aina yllättävä. Tekniikka tuottaa kuvapintaan tavattomasti yksityiskohtia, jotka muistuttavat luonnon muotoja. Lopputulokseen vaikuttavat mm. värien valinta, maaliseoksen viskositeetti ja eri maalaustekniikoille ominaiset työstämisen tavat. Kun tekniikka tulee tutuksi voi sattumia oppia jossain määrin ohjailemaan mutta koskaan ei tule täyttä varmuutta siitä mitä tapahtuu. Mahdollisuudet ”epäonnistua” ovat myös erinomaiset. Työtä ei voi kovin paljoa korjailla, joten kyseessä on ”hetken taide”. Muuttujien määrä on rajaton eikä teosta voi koskaan täydellisesti toistaa. Tärkeää olisi huomata työskentelyn oikea-aikaisen lopettamisen hetki. Sitä on vaikea täsmälleen määrittää mutta akryylivärin nopea kuivuminen asettaa konkreettisen määräajan.
Maalatessa tunsin, että työ alkoi ohjailla toimintaani ja se ikäänkuin ”kaivautui” esiin käyttäen minua vain välikappaleenaan. Tunne on hyvin kiehtova ja sitä voi kai kutsua trendikkäästi work flow:ksi. Virtaan ajauduttuani keskityin tekemiseen tavattoman intensiivisesti. Työ alkoi jostain satunnaisesta sysäyksestä ja sitä seurasi sarja vaistomaisia korjausliikkeitä, kunnes ”peli oli menetetty” ja maalaus valmistui. Samankaltaiseen mielentilaan voin päästä myös valotöissä keikan aikana tai ohjelmoidessa.
”Inferno” 2021, akryyli
YouTubessa on valtavasti videomateriaaleja, joissa näyttävät maalaukset syntyvät vaivatta ja kädenkäänteessä mutta se ei ole ollut minulle aivan niin helppoa. Maailmalta löytyy miljoonittain monin tavoin itseäni etevämpiä maalareita mutta kukaan heistä ei tee minun teoksiani – enkä minä heidän. Visuaalinen ajatteluni kaikkine puutteineen on minulle elämäntapa ja tämä on ainutlaatuinen projekti muiden joukossa. Olen amatöörimäinen aloittelija ja saanut tekemiseen hädin tuskin pinnallisen tuntuman. Voin olla erittäin tyytyväinen, että onnistuin näin järjestämään oman debyyttinäyttelyn. Osakseni osui suuri onni päästä Tarja Jakunahon ja Särkilahti BLÅ:n mainoskampanjan kohteeksi ja saattaa maalaukset yleisön nähtäväksi. Kiitän lämpimästi Tarja Jakunahoa kannustuksesta ja ennakkoluulottomasta asenteesta kaltaistani taiteen outsideria kohtaan.
Olen saanut tehdä töitä visuaalisuuden parissa valosuunnittelijana ja sitä kautta voinut toteuttaa itseäni suorastaan liikaa. Siksi on ollut tarpeellista ja virkistävää tehdä välillä jotain muuta. Maalatessa ja näyttelyä suunnitellessa olen löytänyt uusia ajattelunaiheita ja myös kyseenalaistanut toimintaani. Tässä maalausprojektissa tutkiskelin itseäni ja leikittelin vaihtoehtoisilla todellisuuksilla. En antanut amatööriyteni häiritä toimintaani ja työskentelin vapautuneesti Punk/ITE -henkisesti ilman tulospaineita. Olen hiljaisesti haaveillut jostain omaehtoisesta tekemisestä. Ajattelin mahdollisesti suorittavani joskus valotaidetta mutta tulikin näyttelyllinen maalauksia – aina ei voi saada mitä haluaa vaan sitä mitä sattuu tulemaan. Tärkeintä lienee, että jotain syntyy. Hain ja sain TaiKen apurahaa osittain näyttelyä varten vuonna 2022 mutta silloinen elämäntilanne ei suonut mahdollisuutta toteuttamiselle.
Taiteilu on pohjimmiltaan ihmisten välistä kommunikaatiota ja näin ollen työt kaipaavat toteutuakseen yleisöä – eli näyttelyn. Vaikkei minulla ole paljoa sanottavaa, luotan siihen, että ”tyhjäpäisetkin” teokset saattavat herättää ajatuksia. Voi herätä myös kysymys, onko tekijä ollut täysin järjissään käyttäessään omaa ja muidenkin aikaa aikaa mokomaan puuhasteluun. Kysymys on aiheellinen ja etsin siihen vastauksia kanssanne.
Fysiikan lakien mukaan staattinen voima on suurempi kuin liike-energia. Nykyajan pökerryttävässä kuvatulvassa staattinen maalattu kuvapinta on esihistoriallinen jäänne, joka juontaa juurensa varhaisimmista luola- ja kalliomaalauksista. Niistä ajoista lähtien on pintoja työstetty erilaisten tekniikoiden ja tyylisuuntien mukaan. Kuvalliseen ilmaisuun on kehittynyt inhimillinen tarve kuten myös musisointiin tai tarinankerrontaan. Kuva on ollut tapa osoittaa arvostusta saaliseläintä, jumaluutta, henkilöä, aatetta tai ilmiötä kohtaan. Samalla se on ollut keino jättää merkki tekijänsä olemassaolosta tai rahoittajan mahdista. Kuva on dokumentti omasta ajastaan. Se voi ylistää, kritisoida tai pilkata kohdettaan. Visuaalisen viestinnän mahdollisuudet ovat rajattomat ja uudistuvat jatkuvasti.
Maalaukseni eivät ole kuvia sanan perinteisessä merkityksessä, koska ne eivät ole projektioita silminnähtävistä ilmiöistä. Ne eivät julista erityistä sanomaa tai maailmankatsomusta vaan korkeintaan puolustavat hiljaisella olemassaolollaan ilmaisun vapautta ja moniarvoisuutta. Työni eivät ole mielestäni erityisen hienoja tai taidokkaita enkä osaa sanoa, ovatko ne edes omaperäisiä. Ne sulautuvat maailman loputtomaan kuvavirtaan eivätkä jätä merkintöjä maailmantaiteen historiaan. Silti ne tuottivat minulle iloa valmistuessaan ja olen enimmäkseen tyytyväinen niiden olemassaoloon myös jälkeenpäin.
Maalaaminen on vasta alkusysäys toiminnalle ja siihen menee huomattavan lyhyt aika verrattuna valmisteluun tai näyttelyn tuotantoon liittyvään työhön. Töiden katseleminen jälkeenpäin nimeäminen on pitkällinen ja huvittava työvaihe. Näyttelyn maalaukset ovat saaneet nimensä vasta valmistuttuaan ja nimiä on ehtinyt olla useita. Näyttelyn lähestyessä nimet täytyy ”lukita” töihin pysyvämmin. Ne ovat kuitenkin vain nimiä oman muistamisen ja tunnistamisen tarpeisiin ja tarjoavat yhden avaimen tulkintaan.
Kun ajattelen ”taiteeni” tarkoitusperää, omaa taiteilijuuttani tai niiden eksistenssiä, poden huijarisyndroomaa enkä tunnista itsestäni ”taiteilijan” identiteettiä. Ehkä tämä projekti onkin lavastettu performanssi, jossa kuvitteellinen taidemaalari-hahmoni ripustaa gallerian seinille näköistaidettaan yleisön arvuuteltavaksi? Tapahtuma muistuttaa päällisin puolin taidenäyttelyä mutta onkin vain kuvajainen siitä. Kuinka lopulta voidaan erottaa aito asia ja onko silläkään lopulta niin suurta merkitystä? Yhtä tyhjän kanssa.
Ääniä
Musiikki ja äänet ovat aina liittyneet elämääni siitäkin huolimatta että kuuloni on vuosien mittaan ”ottanut osumaa”. Nautin edelleen siitä mitä on jäljellä enkä enää häiriinny hiljaisista äänistä.Tinnitusta säätäisin mielelläni hiljaisemmelle, jos se olisi mahdollista.
On ollut suuri ilo ja kunnia pyytää ja saada näyttelyn äänimaiseman suunnittelijaksi ja toteuttajaksi ystäväni, pitkäaikainen työparini Heikki ”Hessu” Iso-Ahola. Meillä on takanamme yhteistä työhistoriaa yli 30 vuotta ja olemme ajoittain kulkeneet samoilla kiertueilla vuodesta 1995. Kun kaikki keikkamatkapäivät lasketaan yhteen, voitanee jo puhua vuosista. Olen etuoikeutetusti saanut nauttia Hessun miksaamista keikoista ja mukavasta seurasta eikä se ole voinut olla vaikuttamatta persoonaani. Yhtä Tyhjän Kanssa-näyttely on ensimmäinen yhteistyömme ns. taidemaailmassa ja ainutlaatuinen tapaus, kun olemme siirtyneet taustajoukoista taiteellisen sisällön tuottajiksi.
Äänimaailma pohjautuu Hessun vapaaseen tulkintaan maalauksistani ja kenties sen välityksellä hahmottuu sen äänellinen vastine. Kuulijat voivat päätellä onko kyseessä karikatyyri vai kovinkin vakava pönötyspotretti.
Äänimaailma toistetaan C-kasettisoittimen avulla. Näyttelyvieraat voivat halutessaan laittaa äänet soimaan (play) tai katkaista ne (stop). Kasetin voi kääntää, kun se loppuu. Kasetin molemmat puolet ovat identtiset, vai ovatko sittenkään?
Teosmyynti
Yhtä Tyhjän Kanssa -näyttelyn päätyttyä haluan päästä mahdollisimman monista maalauksista eroon enkä ole suunnitellut niille jatkotoimia. Parasta olisi, etten joudu varastoimaan kaikkia teoksia ”taidemuseooni” (=kellarikomero).
Myytävänä oleville maalauksille on teosluetteloon merkitty summittainen ja enimmäkseen kohtuullinen hintapyyntö. Hinnoittelu on tuulesta temmattua. Mikäli haluatte rahallisesti tukea toimintaani ja hankkia jonkun näyttelytöistä omaksenne, ottakaa yhteyttä sähköpostitse pasiapehkonen@gmail.com. tai jättäkää yhteydenottopyyntönne Tarja Jakunaholle Särkilahti BLÅ:hon.
Mahdollisen maksutapahtuman voitte suorittaa MobilePaylla tai tilisiirrolla. Sovitaan siitä myöhemmin, kun se on ajankohtaista Teosten luovutus tai toimitus käsitellään tapauskohtaisesti. Kätevintä on noutaa työt Särkilahti BLÅ:sta näyttelyn purkamisen yhteydessä 07.07.2024 ja jakelu jatkuu sen jälkeen Helsingissä, jos tarpeellista.
Mikäli hintapyyntöni tuntuu maksuhaluunne nähden liian korkealta, voitte jättää oman tarjouksenne neuvotellaksemme asiasta. Lupaan, etten loukkaannu alhaisestakaan hintaehdotuksesta. Saatan myös lahjoittaa teoksia hyvään kotiin, jos sen riittävän vakuuttavasti osaatte perustella. Saatte itse huolehtia toimituskuluista tai noudosta, ellei toisin sovita.
värikästä kesää,
Pasi Pehkonen (teksti ja kuvat)
YHTÄ TYHJÄN KANSSA -NÄYTTELYN TEKIJÄT:
Pasi Pehkonen
valosuunnittelija/-teknikko, roudari, joutomies ja wannabe-kuvataiteilija
s. 1965 Kajaani, kotipaikka: Helsinki
1984 yo, Linnan Lukio, Kajaani
1986-90 Teatterikorkeakoulu, valo- ja äänisuunnittelun laitos 1990-1993 valaistus ja tehostemestari, Vanha Ylioppilastalo, Helsinki 1994 Teatteritaiteen Maisteri, Teatterikorkeakoulu, Helsinki
1994- valosuunnittelija/-teknikko, free lancer, erinäisiä töitä mm. tanssin, musiikin, teatterin ja valoteosten parissa
2007 SKR 1-vuotinen työskentelyapuraha
2022 TaiKe 1⁄2-vuotinen työskentelyapuraha
1990 Kajaanin kuvataiteilijoiden yhteisnäyttely Kajaanin Taidehallissa (1 maalaus)
2023 Punk Up -näyttely Fabianinkadulla Helsingissä, Suomen Punkmuseo (3 maalausta)
Heikki Iso-Ahola
äänisuunnittelija, miksaaja ja äänitaiteilija
Tarja Jakunaho
galleristi, kuraattori, Sekuvain/Särkilahti Blå