Näen taidetta kaikkialla ja kaikessa. Taide näyttäytyy minulle pyykkinarulla, tuulenpyörittämän verkkarihousun kierteessä, siitä heittyvässä varjossa. Taide on asettunut ruosteiseen kettinkiin, joka unohtui kerälle aitannurkalle. Siinä näkyy pesä, lintu. Kärryä työntävä ukkokin siitä varjona piirtyä voi. Taide on ostoskeskuksen vessan lukonnupissa.
Hypin riemusta kun vanha puinen lesti alkaa ensin tuijottaa – ja jo pian kertoa tarinaansa. Riemuitsen taiteesta. Annan sen hoitaa. Taiteen voimin kestän mitä vaan.
Kun me lähdemme, taide jää. Se elää omaa elämäänsä, meistä välittämättä.
Olen pula-ajalla kasvaneen isän tyttö. Isä kierrätti ja kierrätti. Jossain vaiheessa pyörittelin silmiäni korkkipussukoille ja siisteille kettinkiriveille varastoissaan. Isän poistuttua tuonpuoleisiin, tämä tyttö sormet syyhyten kävi käsiksi isän säästöihin – kuulemaan, mitä kaikkea ne alkavat kertoa. Isän tyttö olen luuydintä myöten: juuri mitään en voi heittää pois – en ennen kuin olen varmistanut, ettei se kuiskuttele.
Teen pahviveistoksia pakkauspahveista, ja pikkuveistoksia pahviveistosten leikkausjämistä. Kierrättelen korkin, klipsun ja kettingin, kynänpään ja koukunkin. Olen assistenttina, kun taide alkaa kuiskia.
Tarja Jakunaho
artenomi, zerowastetaiteilija, etsijä, löytäjä
Teos: Saatan olla itse itseni pahin uhka. Kierrätetyt materiaalit, 2024, T. Jakunaho